Flag of Russia Flag of USSR

Lyhyt Venäjän historia

Venäjän Imperiumi

Aleksanteri I

Aleksanteri I nousi valtaistuimelle v. 1801, kun hänen isänsä Paavali I murhattiin. Murha oli Aleksanterille järkytys, vaikka hän oli tiennytkin isänsä vastaisesta salaliitosta. Aleksanterin hallituskausi alkoi liberalismilla, mutta päättyi taantumukseen. Silti hänellä on liberaalin hallitsijan jälkimaine, erityisesti Suomessa.

Aleksanterin hallinnon alkuvuosina laadittiin suuria, jopa ylioptimistisia uudistussuunnitelmia, joista lopulta vain hyvin pieni osa toteutettiin, Suunnitelmiin kuului luopuminen itsevaltaisesta järjestelmästä, jopa siirtyminen tasavaltaan. Kun käytännön toimiin olisi pitänyt ryhtyä, Aleksanteri suojeli itsevaltiuttaan hyvin huolellisesti.

Maaorjuus oli Venäjän suuri yhteiskunnallinen ongelma. Sen poistamista suunniteltiin, mutta käytännössä se toteutui vain Baltiassa. 1803 annetun lain perusteella tilanomistajat voivat vapaaehtoisesti vapauttaa orjiaan, mutta vuoteen 1861 mennessä lain nojalla oli vapautettu vain hieman yli 100 000 talonpoikaa.

Aleksanteri I:n aikaan kuului kaksi reformikautta. Ensimmäinen v. 1801 - 1805 ja toinen v. 1807 - 1812, joka päättyi sotaan Ranskaa vastaan. Jälkimmäistä kautta leimasi Mihail Speranskin ajattelu. Speranskin tavoitteena oli luoda luja lakiin perustuva hallitusvalta ja päästä eroon mielivallasta ja sekavuudesta.

Keisarin pyynnöstä Speranski laati v. 1809 laajan ja varsin yksityiskohtaisen uudistussuunnitelman. Suunnitelmassa Venäjä jaettiin hallinnollisesti neljään tasoon:

      1. volostit
      2. piirit
      3. provinssit
      4. koko maa

Jokaisella tasolla oli: 1) lainsäädäntöelimet l. duumat, ylimpänä valtakunnan duuma, 2) oikeusistuimet, senaatti ylimpänä ja 3) toimeenpanoelimet, ministeriöt ylimpinä. Kaikkia haaroja ja tasoja yhdistävänä elimenä oli Valtakunnanneuvosto.

Vain Valtakunnanneuvosto toteutui. Speranskia syytettiin ranskalaisystävyydestä, hän joutui epäsuosioon ja karkotettiin Siperiaan v. 1812. Toteutuessaan kokonaan suunnitelma olisi ilmeisesti vähitellen johtanut perustuslailliseen monarkiaan.

Pyhä Allianssi

Aleksanteri I joukkoineen marssi Pariisiin 31.3.1814. Aleksanterin voiton kruunasi Napoleonin luopuminen kruunusta viikkoa myöhemmin. Voittajat kokoontuivat Wieniin kongressiin järjestämään Euroopan asiat. Kongressissa noudatettiin ns. legitimiteettiperiaaatetta, mikä tarkoitti sitä, että ruhtinaiden tuli saada takaisin entiset oikeutensa ja alueensa. Voittajat tosin pyrkivät ottamaan enemmän, mikä johti mm. Puolan jakoon.

Pysyvän rauhan säilyttämiseksi solmittiin Aleksanterin aloitteesta ns. Pyhä Allianssi 26.9.1815. Siinä luvattiin kristittyinä hallitsijoina elää veljenä keskenään ja säilyttää rauha. Mitään keinoja tai välineitä rauhan säilyttämiseksi ei sopimukseen sisältynyt.

Pyhän Allianssin lisäksi solmittiin myös poliittisia liittoja. Voittajat, Venäjä, Iso-Britannia, Itävalta ja Preussi sopivat ylläpitävänsä ns. toisen Pariisin sopimuksen, jonka tarkoituksena oli estää Napoleonin paluu valtaistuimelle (ns. neliliitto). Tähän sopimukseen kuului myös konsultaatioartikla, jonka perusteella yhteisiä neuvotteluja myös pidettiin useaan otteeseen.

contents

Nikolai I

Venäjälle oli säädetty uusi kruununperimysjärjestys v. 1792. Tavoitteena oli päästä koko 1700-luvun hallitsijavaihdoksia vaivanneesta epämääräisyydestä. Tavoite ei heti toteutunut. Aleksanteri I tuli hallitsijaksi Paavali I murhan jälkeen ja Nikolai I hänen vanhemman veljensä kieltäydyttyä.

Kruununperimysjärjestyksen mukaan Konstantin olisi ollut seuraava hallitsija. Hän oli kuitenkin alun alkaenkin kieltäytynyt ottamasta kruunua. Aleksanteri I oli allekirjoittanut v. 1823 salaisen manifestin, jolla Nikolaista tuli hallitsija. Manifestin sisältö, jonka tunsi vain kuusi henkilö, luettiin valtakunnanneuvostossa Aleksanteri I kuoltua joulukuussa 1825. Neuvosto päätti, että Konstantinista tulisi keisari, ellei hän itse Pietariin tullen selväsanaisesti kieltäytyisi. Näin ei tapahtunut ja Konstantin julistettiin keisariksi ja hänelle vannottiin uskollisuudenvala, myös Nikolai.

Konstantin kieltäytyi edelleen ja Nikolain oli lopulta otettava kruunu. Julkisuudessa hän näytti vallankaappaajalta ja dekabristit laillisuuden ja oikean kruununperijän puolustajilta. Nikolai tiesi kruunun ottaessaan kapinan tulevan, mutta ei voinut sitä estää. Toisaalta avoin kapina antoi syyn nujertaa hänen keisariuttaan vastustava oppositio.

Kruununperimysjärjestyksestä johtuen Nikolai ei ollut saanut hallitsijan kasvatusta, vaan pääasiassa sotilaallisen. Autokratia hallitusmuotona oli itsestään selvyys Nikolaille. Rajattoman valtansa hän käsitti siten, että hänen tuli itse päättää kaikesta. Näin pikkuasioiden suuri määrä peitti alleen suuret linjat. Nikolain ajan merkittävin saavutus lienee ollut Mihail Speranskin johdolla tehty lakikodifikaatio.

Väestö ja talous

Venäjän väestö kasvoi v. 1815 - 1861 n. 45 miljoonasta 67:ään (+22 milj.) sosiaalisen rakenteen samalla muuttuessa. Maaorjien suhteellinen osuus alkoi laskea ollen v. 1858 44,5%, kun v. 1811 osuus oli ollut 58%. Myös kaupunkiväestö kasvoi sekä suhteellisesti että absoluuttisesti. Vuoteen 1851 heidän osuutensa oli kasvanut 7,8%:iin vuosisadan alun 4,1%:sta. Aatelisto jakautui entistäkin selvemmin rikkaisiin ja köyhiin, mutta säilytti edelleen johtavan yhteiskunnallisen ja taloudellisen asemansa.

Teollisuuspolitiikassa Nikoilai I jatkoi Pietari Suuren aloittamaa valtiojohtoista raskaan teollisuuden kehittämiseen suuntautunutta linjaa. Uusia tehtaita rakennettiin valtion projekteina ostamalla ulkomailta sekä teknologiaa että ammattityötä. Rautateiden rakentaminen lähti liikkeelle hitaasti. Päätös Pietarin - Moskovan radasta tehtiin v. 1842 ja rata valmistui vuosikymmentä myöhemmin.

Aleksanteri II

Nikolai I kuoli marraskuussa 1855 Krimin sodan vielä jatkuessa. Aleksanteri II:n ensimmäinen tehtävä olikin päästä irti sodasta. Itävallan toimiessa aktiivisena välittäjänä rauha solmittiin maaliskuussa 1856 Pariisissa.

Maaorjuuden poistamista oli suunniteltu jo Aleksanteri I:n aikana. Nikolai I:n aikanakaan tätä Venäjän suurinta yhteiskunnallista epäkohtaa ei uskallettu ryhtyä poistamaan. Aleksanteri II:n aikana tilanne oli toinen: ellei talonpoikaisreformia tehtäisi ylhäältä, tapahtuisi se hallitsemattomasti alhaalta. Kruunajaispuheessan Moskovan aatelistolle Aleksanteri totesi, että oli parempi aloittaa maaorjuuden kumoaminen ylhäältä kuin odottaa sen tapahtuva itsestään alhaalta.

Reformia valmisteltiin huolella ja Aleksanteri II allekirjoitti vapautusmanifestin 3.3.1861. Talonpoikaisreformin keskeisin sisältö oli seuraava:

      1. Talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, ts. muuttorajoitukset poistettiin. Vapautus koski n. 52 miljoonaa talonpoikaa.
      2. Talonpoikien oli lunastettava itselleen se maa, jota he olivat viljelleet, tai he saivat 1/4 maastaan ilman lunastusta. Lunastus koski myös päivätöitä ja veroja.
      3. Kyläyhteisö, mir, säilyi ja maa jäi sen hallintaan lukuunottamatta Ukrainaa.

Käytännössä talonpojat olivat reformin jälkeenkin sidottuja kyläyhteisöön vaikka heillä muodollisesti olikin vapaus muuttaa. Talonpojat eivät kyenneet kerralla lunastamaan maataan, joten valtio tuli väliin antamalla lainaa, jonka maksuaika oli 49 vuotta.

Talonpoikaisreformia voikin pitää luonteeltaan juridisena eikä taloudellisena. Juridisestikaan tasa-arvo ei täysin toteutunut, koska talonpojat jäivät edelleen tapaoikeuden alaisiksi ja maksoivat pää- eli henkiveroa.

Talonpoikaisreformin seuraukset olivat moninaiset. Näennäisesti ja muodollisesti aatelisto (tilanomistajat) voittivat, mutta ajan kuluessa aatelisto alkoi taantua. Se oli tottunut elämään säännöllisen verotuoton ja päivätöiden varassa, eikä ollut oppinut kapitalistista maataloutta, johon sen olisi menestyäkseen pitänyt ryhtyä. Talonpojat puolestaan olivat kuvitelleet omistavansa maansa, mutta joutuivatkin nyt lunastamaan sen, eikä sitä edes ollut riittävästi. Reformin jälkeisellä Venäjällä olikin talonpoikien keskuudessa maannälkä, pula maasta.

contents

Mahtava Venäjä

Venäjän keisarikunta oli mahtavimmillaan v. 1881 - 1905. Aleksanteri II murhattiin Pietarissa maaliskuussa 1881. Asialla oli "Narodnaja Volja" (Kansan vapaus) -järjestö, jonka pommi tuolloin osui maaliinsa useiden epäonnistuineiden yritysten jälkeen. Valtaistuimelle nousi Aleksanteri III.

Aleksanteri II oli suunnitellut lakeja valmistelevia konsultaatiokomiteoita, mutta Aleksanteri III ei tätä suunnitelmaa hyväksynyt, vaan itsevaltius pidettiin järkkymättä voimassa. Hallinto keskitettiin sisäministeriön alaiseksi ja itsevaltius oli käytännössä sisäministeriön virkamiesten virkavaltaa. Sisäministeriön poliisidepartementti johti järjestyksenpitoa. Suojeluosasto, Ohrana (entinen keisarin kanslian III osasto), valvoi salaisena poliisina alamaisten ajatuksia. Apuna oli santarmisto eli valtiollinen poliisi. Menettelytapoina olivat urkinta, ilmiantajat, kaksoisagentit ja provokaattorit.

Poliisin valvonta oli hellittämätöntä ja hallitus kiristi otettaan jatkuvasti. Paikallisesta aatelistosta nimitettiin maapäälliköt valvomaan maalaisväestöä. Sensuuri puolestaan valvoi lehdistöä opetusministeriön holhotessa oppikouluja ja yliopistoja. Kyläkoulut olivat synodin valvonnassa.

Elinkeinoelämä

Teollistuminen ja sen seuraukset levisivät Venäjällekin. Erityisen voimakasta kehitys oli 1890-luvulla. Rahaministerit, erityisesti Sergei Witte, johtivat maan ajanmukaistamista. Kun sotia ei käyty, saatiin valtiontalous kuntoon. Verotusta kiristettiin, vodkamonopoli tuotti hyvin ja rupla vakautettiin kultakantaan v. 1897. Ulkomaalaiset uskalsivat nyt sijoittaa Venäjän valtiolainoihin ja teollisuuteen. Teollisuuden pääomasta puolet oli ulkomaista v. 1900.

Raskas teollisuus voimistui nopeasti, mutta valtaosaltaan Venäjä pysyi agraarisena. Maatalous kasvoi paljon teollisuutta hitaammin. Yhtäältä talonpojat pitäytyivät vanhoissa menetelmissä, mutta uudistumista ja siihen tarvittavaa pääoman kertymistä jarruttivat raskas verotus ja koneiden kalleus. Verorahojen saamiseksi viljaa, joka oli ainoa vientitavara josta saatiin valuttaa ulkomaan velan hoitamiseen, oli myytävä huonoinakin vuosina. Teollistumiseen tarvittava lisätuotos otettiin siis maataloudesta.

Tyytymättömyys

Venäjän asukasluku kasvoi nopeasti. Hygienia oli alkeellista ja ravinto yksipuolista, ensisijaisesti viljaa, vähän valkuaista ja runsaasti vodkaa. Väki oli nuorta ja kuolleisuusluku laski nopeasti. Lapsikuolleisuus oli korkea, 280 promillea Euroopan Venäjällä ja Pietarissa yli 300.

Väestön nopea lisäys hidasti osaltaan talouden kasvua, säästöjä ei syntynyt sillä lisätuotos syötiin, mutta teollisuus sai halvalla työvoimansa työttömistä. Tehdastyöläisten vuositulot 1900 - 1913 olivat keskimäärin 200 - 260 ruplaa aloittaisen ja alueellisen vaihtelun ollessa suurta. Naisten asema oli perinteinen. Maataloudessa naiset kyllä kelpasivat ruumiilliseen työhön, mutta talouselämässä korkeintaan pikkukauppiaaksi. Opintielle - oppikouluun ja yliopistoon - naiset ehkä pääsivät läntisiä sisariaan helpommin. Vaikutusvaltaa naisilla oli aviomiestensä kautta jopa valtakunnan politiikkaan saakka.

Säätyrajojen murtuminen aiheutti yhteiskunnassa uusia eroja. Etuoikeutetut eivät luonnollisesti olleet halukkaita tinkimään mistään oikeudettomien ja syrjittyjen hyväksi. Talonpojat olivat edelleen sidoksissa kyläyhteisöihinsä, eikä talonpojan näkökulma yltänyt vaatimaan valtiolllisia uudistuksia. Osa aatelisia mukautui kehitykseen muuttaen kartanonsa ajanmukaisesti toimiviksi tuotantolaitoksiksi, mutta osa suistui kaltevalle pinnalle.

Tyytymättömyys kasvoi koko 1890-luvun ajan ja vuosisadan vaihteen jälkeen elettiin jo kriisin tunnelmissa ja oppositiotoimintaakin ilmeni. Sosialistivallankumoukselliset jatkoivat Narodnaja voljan perinteitä ja marxilaisuuskin saapui Venäjälle Georgi Plehanovin tuomana. Vähemmistökansoílla oli omia sivistyksellisiä, taloudellisia, kansallisia ja valtiollisia liikkeitään, jotka toimivat niin liberaalisin, perustuslaillisin, sosialistisin kuin vallankumouksellisinkin keinoin.

Nationalismi kuului myös venäläisten arsenaaliin. Venäläisyyteen kuului monien mielestä oikeauskoisuus ja itsevaltaisuus, joten tältä osin malli sopi hyvin myös hallitukselle. Monien mielestä ei-venäläisiä suosittiin ja he vaativat "Venäjää venäläisille", mikä haittasi yleisvaltakunnallista yhteenkuuluvuutta ja sai hallituksen huolestumaan. Hallitus ei kuitenkaan ymmärtänyt lisääntyvän tyytymättömyyden syitä ja pyrki yhteiskuntarauhan ylläpitoon poliisivoimin.

Tsarismin vastaus

Aleksanteri III:n jälkeen hallitsijaksi tuli hänen poikansa Nikolai II v. 1894. Nikolai piti tiukasti kiinni itsevaltiudesta ja keisarinna Aleksandra tuki ja yllytti Nikolain pyrkimystä. Pätevät neuvonantajat eivät olleet Nikolai II:n mieleen, koska he saivat Nikolain tuntemaan kyvyttömyytensä ja niin keisarin itsevaltiutta ja itserakkautta tukevat suosikit etenivät urallaan ja pääsivät vaikuttamaan neuvoillaan politiikkaan.

Vuosisadan vaihteen aikoihin Venäjä suuntasi laajentumispyrkimyksensä Kauko-Itään. Witten mielestä taloudellinen valtaus olisi riittänyt, mutta keisari halusi laajentaa valtakuntansa alueellista ja sotilaallista mahtia. Port Arthur miehitettiin v. 1898. Kun Saksa samaan aikaan kaappasi Tshingtaun ja Englanti Veihaivein, syntyi kiinalaisten vastalauseena boksarikapina, joka Venäjän, Englannin, Japanin, Ranskan ja Saksan yhteisvoimin kukistettiin. Kapina levisi myös Mantshuriaan, mikä antoi venäläisille syyn miehittää koko maan.

Witte harmitteli taloudellisen laajentumisen muuttumista sotilaalliseksi ja Japanin uhmaaminen ei ollut vaaratontakaan. Nikolai oli varma, että mitään pelättävää ei ollut. Sisäministeri Plehwe puolestaan pyrki suuntaamaan tyytymättömyyttä ulospäin: Pieni voittoisa sota on tarpeen vallankumouksen tukahduttamiseksi.

Pieni voittoisa sota sai uuden käänteen 9.7.1904, kun Japanin torpedoveneet yllättäen hyökkäsivät Port Arthuriin lyöden Venäjän Tyynenmeren laivaston. Tammikuun alussa 1905 Port Arthurin linnoitus antautui. Itämereltä sotanäyttämölle lähetetty laivasto lyötiin Tsushiman salmessa toukokuussa 1905 amiraali Togon johdolla. Intoa taistelun jatkamiseen ei tämän jälkeen ollut. Tappion häpeä, sodan aiheuttamat rasitukset ja entiset tyytymöttömyyden aiheet saivat Venäjän kansan nousemaan vallankumoukseen.

contents

I vallankumous

Kapinamieli levisi kaikkiin piireihin. Tammikuun 9.1905 joukko pietarilaisia kulki Talvipalatsille anomaan kaikkein korkeimmalta vaikeuksiensa lievittämistä. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon ja virallisten tietojen mukaan pari sataa ihmistä sai surmansa. Kansan luottamus keisariin horjui ja mellakat ja lakot levisivät joka puolelle valtakuntaa.

Talonpojat ryöstelivät kesällä 1905 kartanoita, tuhosivat viljavarastoja ja jakoivat maita keskenään. Armeijassakin kapinoitiin. Panssarilaiva Potemkinin matruusit ryhtyivät kapinaan pilaantuneen ruoan ärsyttäminä. Elokuussa 1905 Nikolai taipui lupaamaan duuman (neuvoa-antava edustajakokous) koollekutsumista, mutta se ei riittänyt rauhoittamaan tilannetta. Moskovan kirjanpainajat ryhtyivät lakkoon syyskuussa. Lakko levisi rautateille ja lopulta yleislakoksi ja työväki ryhtyi perustamaan neuvostoja toimintaa johtamaan.

Lokakuun 17.1905 julistettiin kansalaisvapaudet ja luvattiin, että duuma osallistuisi lain säätämiseen. Ulkopolitiikka, sotilasasiat ja ministerien sekä virkamiesten nimitykset jäivät keisarin valtaan, jonka lisäksi hänellä oli oikeus antaa hätäasetuksia duuman ollessa hajalla. Näin Venäjästä tuli osittain perustuslaillinen monarkia vaikkakin hallitsijan arvonimeksi jäi edelleen itsevaltia. Kansalaisvapauksien julistus kuitenkin rauhoitti tilannnetta.

Valtiollisen elämän vapautuminen salli politiikasta kiinnostuneiden ryhmittyä puolueiksi legaalisesti. Liberaalinen liike jakautui Kadetteihin (Konstitutionaaliset demokraatit) ja Lokakuun 17. päivän liitoksi (lokakuulaiset). Oikeisto ei vielä tässä vaiheessa järjestäytynut puolueeksi. Puoluekentän vasemmalla laidalla oli lukuisa määrä kansallisten vähemmistöjen puolueita, lisäksi vallankumoukselliset, joista monet toimivat illegaalisesti.

Ensimmäiset vaalit voitti oppositio kadettien saadessa eniten paikkoja. Sosialistit puolestaan pyrkivät boikotoimaan vaaleja, mutta jokseenkin turhaan. Talonpoikia duumaan tuli runsaasti. Juuri ennen duuman kokoontumista joutui Witte eroamaan ja tilalle tuli Pjotr Stolypin. Duuma hajotettiin ja oppositioon käytiin käsiksi kovalla kädellä. Rankaisuretkikunnilla ja kenttäoikeuksilla rauhoitettiin levottomat alueet. Stolypinin kravatti (hirttoköysi) oli ahkerassa käytössä. Valtakunta saatiin rauhoitettua ja oppositio kuihtui.

Stolypin tajusi, että myös epäkohtia on korjattava, pelkkä kurinpalautus ei riitä. Maanomistusuudistusta alettiin toteuttaa, jonka seurauksena kyläyhteisö viimeinkin menetti valtansa jäseniinsä. Nyt siitä saattoi erota itsenäiseksi maanviljelijäksi, jollaisten Stolypin arvioi ajan myötä vaurastuvan valtiojärjestystä tukevaksi talonpoikaistoksi. Näin ehkä olisi käynytkin, jos aika olisi riittänyt. Kun kartanoiden maihin ei koskettu, maannälkä ei juurikaan helpottanut. I maailmansodan alkuun mennessä vain 20 % talonpoikaistalouksista ehdittiin muodostaa yksityistila (n. 2 milj. tilaa).

Keväällä 1907 kokoontui toinen duuma, jossa myös sosialistit olivat mukana huomattuaan duuman käyttökelpoisuuden propagandafoorumina. Duuma hyökkäsi entistä raivokkaammin hallitusta vastaan ja hajotettiin kesällä 1907. Köyhien ja vähemmistökansojen osuutta kavennettiin ja varakkaiden kaupunkilaisten sekä maanomistajien yliedustusta lisättiin uudessa vaalilaissa, joka annettiin perustuslain 87 §:n perusteella. Syksyllä 1907 kokoontuneessa duumassa lokakuulaiset olivat valtapuolue ja oikeistokin oli jo varsin vahva kadettien jäädessä vähemmistöksi, joten Stolypin saattoi pyrkiä yhteistoimintaan tämän duuman kanssa.

Maanpuolustusta vahvistettiin. Venäläistä virkavaltaa vahvistettiin vähemmistökansojen alueella. Työsuojelukin eteni, saatiin aikaan sairaus- ja tapaturmavakuutus vaikka työnantajat ja poliisi vastustivatkin. Talouden nousun ansiosta valtion tulot kasvoivat ja ulkomaista velkaa kyettiin jopa keventämään jonkin verran. Elintaso nousi tuotannon kasvaessa väestön lisääntymistä nopeammin. Vallankumous epäonnisti v. 1905 ja v. 1906 - 09 vallankumouksellinen mieliala hiipui.

Vähemmistökansat pitivät Stolypinin keskittämispolitiikkaa sortona ja venäläistämisenä, mikä tuki tyytymättömyyttä ja separatismia. Suomalaiset katsoivat Stolypinin ja kenraalikuvernööri Seyn rikkovan törkeästi keisarin vahvistamia Suomen perustuslakeja. Pietarissa suomalaisten vastalauseita pidettiin todisteena kapinamielestä ja Suomessa olevia joukkoja vahvistettiin. Stolypinia vastusti sekä äärioikeisto että äärivasemmisto. Hänen uudistustensa katsottiin uhkaavan niin perittyjä oikeuksia kuin venäläistä elämänmuotoakin.

Syyskesällä Stolypin joutui oman järjestelmänsä uhriksi. Hänet murhasi sosialistivallankumouksellinen, joka oli myö Ohranan agentti. Koskaan ei selvinnyt kumman äärisiiven hankkeesta oli kyse, sillä murhaaja teloitettiin heti. Tilalle tuli Vladimir Kokovtsov. Sinänsä asiallinen tilimies, joka oli toiminut rahaministerinä vuodesta 1909 alkaen, mutta vailla valtiomiehen näkemyksiä. Politiikka ja julkinen keskustelu ei edesauttanut köyhälistön olojen kohentamisessa ainakaan toiveita vastaavasti. Avoimeksi tyytymättömyys leimahti v. 1912 Lenä-joella, jossa lakkoileviä kultakaivostyöläisiä ammuttiin. Selonteossaan duumalle sisäministeri selitti väkivaltaan vastatun väkivallalla. Niin on aina ollut, niin on aina oleva, oli ministerin kyyninen kanta. Lakot levisivät ympäri maata ja armeijassakin oli salahankkeita. Liikehdintä rohkaisi vallankumouksellisiakin, Pradva perustettiin v. 1912 Leninin toimesta.

Myrsky lähestyy

Venäjällä ei I vallankumouksen jälkeen ollut varaa eikä voimaakaan suurpoliittisiin seikkailuihin. Japani saatiin tyytymään saaliiseensa. Ranska yritti sovitella Venäjän ja Englannin välillä. Itävalta aloitti 1908 vaikutusvaltansa laajentamisen Balkanilla liittäen alueisiinsa Bosnia-Herzegovinan. Venäjällä mieliä kuohutti Bosnian serbien kohtalo. Saksa kuitenkin tuki Itävaltaa ja Pietarin oli vaiettava ja painostettava Serbiaa luopumaan vastalauseista. Itävalta oli Venäjän perivihollinen, kilpailija Balkanilla ja slaavien nöyryyttäjä, jota Saksa oli jo pitkään tukenut.

Venäjän armeijaa oli ryhdytty vahvistamaan ja varustamaan 1909 alkaneen taloudellisen nousun myötä. Armeijan rauhanaikainen vahvuus oli pitkälti toisella miljoonalla ja liikekannallepanovahvuus yli 4 neljä miljoonaa miestä. Määrävahvuudet olivat Itävallan, mutta eivät Saksan tasalla. Mikään maa ei ollut varautunut pitkään sotaan, Venäjä kaikkein vähimmin. Ranska ja Venäjä yhdessä olivat v. 1914 Saksaa vahvempia, mutta Venäjän sotaanlähtö oli hidasta, kului yli kuukausi kaukaisimpien varuskuntien rajalle saapumisessa. Saksalaiset olivat tuossa ajassa suunnitelleet lyövänsä ranskalaiset ja sen jälkeen siirtävänsä voimansa Venäjää vastaan. Harvat arvasivat millainen sota oli tulossa ja mitkä olisivat seuraukset.

Vallankumouksen ratsut

Sarajevon laukaukset laajenivat nopeasti maailmansodaksi. Itävalta katsoi Serbian olevan murhaan johtaneen salahankkeen takana ja julisti Serbialle sodan uhkavaatimuksen jälkeen. Venäjä puolestaan tuki Serbiaa vieden joukkonsa Itävallan ja Saksan rajalle, johon Saksa vastasi julistamalla sodan Venäjälle ja pian myös Venäjän liittolaiselle Ranskalle.

Venäjän armeijan miesvahvuus oli tuntuva, n. 3,5 miljoonaa miestä ja vuoden 1917 alkuun mennessä mobilisoitiin n. 15 miljooonaa miestä, mutta teknisesti jälkeenjäänyt. Sodan alkaessa venäläisiä yhdisti voimakas isänmaallisuus Nikolai II:n kannustaessa slaavien pyhään sotaan germaaneja vastaan. Konservatiivit uskoivat sodan pelastavan maan vallankumoukselta. Sosialidemokraattien suhtautuminen oli ristiriitaista. Menševikit pitivät isänmaan puolustamista vallankumouksen välttämättömänä edellytyksenä. Voitettu sota helpottaisi sosialistisen vallankumouksen tekemistä. Bolševikit pitivät sotaa isänmaan puolustamiseksi naamioituna, imperialististen rosvojen taisteluna. Sota oli kaikin keinoin muutettava luokkien väliseksi sisällissodaksi ja vallankumoukseksi, joka tuhoaisi kapitalismin. Sota oli hävittävä, koske se olisi myös absolutismin häviö ja proletariaatti saisi vallan.

Keväällä 1915 tilanne tappioiden myötä alkoi kiristyä. Duuman keskiryhmät vaativat kansan luottamusta nauttivaa hallitusta, mutta Nikolai keskeytti duuman toiminnan ja erotti keskiryhmiä tukeneet ministerit. Myös talouselämän vaikeudet lisäsivät poliittista painetta. Vielä 1915 pärjättiin elintarvikkeiden puolesta, mutta jo 1916 suurimpia kaupunkeja alkoi vaivata suoranainen puute. Myös hovin toimintaa kohtaan tunnettu epäluulo lisäsi tyytymättömyyttä. Nikolai otti ylipäällikkyyden itselleen syksyllä 1915. Rintamalla oleva keisari oli syrjässä Pietarin tapahtumista ja keisarinnan vaikutus keisariin vahvistui sekä nimityksissä että sotilasasioissa. Vuoden 1916 viimeisinä kuukausina opposition kritiikki voimistui, mutta vaatimuksiin duuman luottamusta nauttivan hallituksen muodostamiseen ei edelleenkään suostuttu. Lakkoilu lisääntyi ja vaadittiin sekä sodan lopettamista että itsevaltiuden lakkauttamista.

Helmikuun vallankumous

Tappiot rintamalla sekä elintarvike ja polttoainepula teollisuuskeskuksissa ajoivat työläiset barrikadeille vuoden 1917 alussa. Tammikuun 9.1917 (verisunnuntain vuosipäivä) lähes 40% (n. 640 000) Pietarin työläisistä oli lakossa. Lakkoilu ja mielenosoitukset kiihtyivät huipentuen yleislakoksi 24. helmikuuta. Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön kaikin käytettävissä olevin keinoin lopettamaan levottomuudet. Kasakat karauttivat päin mielenosoittajia, kansanjoukkoja kohti avattiin tuli ja tilanne näyttikin rauhoittuvan, mistä rohkaistuneena Nikolai hajotti duuman seuraavana päivänä.

Järjestyksen palauttaminen osoittautui harhaksi. Pietarin varuskunta nousi kapinaan 27. helmikuuta ja siirtyi kapinoivan työväestön puolelle. Duuma kieltäytyi hajaantumasta pyrkien järjestäytymään kokoavaksi voimaksi kaaoksen keskellä ja saaden kilpailijakseen työväen- ja sotilasedustajien neuvoston. Neuvoston tärkein elin oli toimeenpaneva komitea puheenjohtajanaan Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtajana Aleksandr Kerenski, joka kuului myös väliaikaiseen hallitukseen.

Nikolai II luovutti valtaistuimen veljelleen maaliskuun 2. päivänä ja samana päivänä duumakomitea ja neuvostojen toimeenpaneva komitea pääsivät sopuun yhteisestä ohjelmasta ja muodostivat ns. väliaikaisen hallituksen, jonka johdossa oli ruhtinas Georgi Lvov.

Helmikuun vallankumous, joka tosin oli enemmänkin lähes itsestään tapahtunut keisarivallan luhistuminen kuin varsinainen vallankumous, teki Venäjästä tasavallan de facto. Samalla syntyi kaksoisvalta, jossa väliaikainen hallitus ja neuvostot kilpailivat. Väliaikainen hallitus julisti kansalaisten perusoikeudet, poisti kuolemanrangaistuksen, armahti poliittiset vangit, perusti miliisin poliisin tilalle ja lopetti vähemmistökansojen sorron. Maaliskuun manifestilla Suomellekin palautettiin helmikuun manifestilla viedyt oikeudet ts. palautettiin Suomelle sillä ennen vuotta 1899 olleet oikeudet. Sotimista väliaikainen hallitus kuitenkin jatkoi siten kiristäen suhteitaan neuvostoihin.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen myös bolševikit voivat toimia legaalisti, käynnistää propagandansa ja karkotetut johtajat pääsivät palaamaan. Heikkoutensa ja hajanaisuutensa vuoksi hekin joutuivat tosiasiassa hyväksymään väliaikaisen hallituksen, vaikka pitivätkin sitä vastavallankumouksellisena. Sinänsä helmikuun vallankumous, joka porvarillisena vallankumouksena palautti kansalaisvapaudet, sopi bolševikkien näkemykseen hyvin. Seuraavana vaiheena olisi sosialistinen vallankumous, joka syrjäyttää väliaikaisen hallituksen ja jota johtavat bolševikit.

Kevättalvella 1917 bolševikit jakaantuivat kahteen siipeen. Jyrkkää linjaa edustivat Vjatšeslav Molotov ja maltillisempaa linjaa Josef Stalin ja Lev Kamenev. Tilanne selkiintyi, kun Lenin saapui Pietariin 3.4.1917. Lenin esitti 4.4.1917 ns. huhtikuun teesit. Väliaikaiselta hallitukselta on kiellettävä kaikki tuki, on muodostettava neuvostotasavalta, jossa ei enää tarvita poliisia, armeijaa eikä byrokratiaa, pankit sosialisoidaan ja viljelysmaa jaetaan talonpojille. Lenin toki myönsi etteivät bolševikit noin vain kykene ottamaan valtaa haltuunsa, vaan kansanjoukot on saatava ensin bolševikkien puolelle.

Leninin vaatimukset olivat radikaaleja ja hän joutui painostamaan bolševikkien puoluekokousta saadakseen sen taakseen. Bolševikkien propaganda oli iskevää. He vaativat leipää, rauhaa ja maata eli juuri sitä, mistä kansanjoukoilla oli pulaa. Siitä huolimatta bolševikkien kannatus neuvostoissa oli vaatimatonta. Kesäkuussa 1917 pidetyn ensimmäisen yleisvenäläisen neuvostokongressin 641 edustajasta bolševikeillä oli vain 108. Ei siis ihme, että kokouksessa herätti hilpeyttä Leninin vakuutus, että hänen puolueensa oli yksin valmis kantamaan hallitusvastuun.

Bolševikkien propaganda sai Pietarissa aikaan työläisten ja sotilaiden vallankaappausyrityksen heinäkuun alussa 1917, mutta väliaikainen hallitus kukisti kapinan. Pravdan toimitus ja bolševikkien puoluetoimisto suljettiin. Lenin joutui pakenemaan Suomeen ja Trotski sekä Kamenev vangittiin. Pidätykset välttänyt Stalin otti nyt bolševikkien johdon käsiinsä.

Myös väliaikaisessa hallituksessa tapahtui muutoksia; Lvov erosi ja Kerenskistä tuli pääministeri. Kaaos maassa syveni, teollisuustuotanto ja rautateiden kuljetuskyky olivat romahtaneet ja valtion kassa oli tyhjä. Kun bolševikkien kapinasta oli selvitty, uhkasi vaara oikealta, jossa isänmään pelastamisen edellytyksenä pidettiin sotilasdiktatuuria. Kapinayritystä johti kenraali Lavrenti Kornilov, mutta tämäkin hanke torjuttiin. Hintana Kerenski joutui kääntymään juuri kukistamiensa bolševikkien puoleen, joiden johtajia vapautettiin. Tällä toimenpiteellä bolševikeista tuli helmikuun vallankumouksen suojelijoita. Kerenski oli hävinnyt pelin.

contents

Lokakuun vallankumous

Syyskuussa bolševikit saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan neuvostoissa. Kaikki valta neuvostoille -vaatimus merkitsi nyt myös vaatimusta siirtää valta bolševikeille. Yhä Suomessa oleva Lenin kirjoitti syyskuuun puolivälissä, että oli koittanut hetki ottaa valtiovalta neuvostojen haltuun bolševikkien johtaman aseellisen kapinan avulla. Ratkaiseva keskuskomitean kokous, jossa myös Lenin oli mukana, pidettiin lokakuun 10. päivänä. Kaappauksesta päätettiin äänestyksellä 10 puolesta ja 2 vastaan, vastaan äänestivät Zinovjev ja Kamenev.

Lokakuun 13. päivänä Pietarin neuvoston toimeenpaneva komitea asetti sotilaallisen vallankumouskomitean - Pietarin vallankumouksellisen sotilaskomitean - jonka puheenjohtajaksi tuli Lev Trotski. Pietarin neuvosto oli muodollinen perustaja, mutta vallankumouskomitean todellisen ytimen muodostivat bolševikit. Väliaikaisen hallituksen joukot miehittivät vastaiskuna Pravdan seuraajan Rabotši-put -lehden painon 24. lokakuuta. Toimenpide antoi sotilaskomitealle syyn tarttua aseisiin ja Trotskin johtamat yksiköt aloittivat Pietarin strategisesti merkittävien kohteiden miehittämisen. Vastarinta oli vähäistä ja 25. lokakuuta vastarinta keskittyi enää Talvipalatsiin, joka vallattiin risteilijä Auroralta ammutun merkkilaukauksen jälkeen. Väliaikainen hallitus vangittiin, joskin Kerenski oli ehtinyt paeta. Vallankaappaus onnistui merkittävää vastarintaa kohtaamatta ja tehtiin vallankumouksellisen sotilaskomiten nimissä.

Samaan aikaan Talvipalatsiin tehdyn rynnäkön kanssa alkoi 2. yleisvenäläinen neuvostokongressi Smolnan instituutissa. Kongressin alkaessa Bolševikeilla ei ollut varsinaista enemmistöä. SR:n ja menševikkien oikeistosiipi kuitenkin marssi ulos hyökkäyksen Talvipalatsiin alkaessa tuomiten "neuvostojen selän takana organisoidun sotilaallisen salajuonen". Kongressi jäi bolševikkien ja vasemmisto SR:n haltuun.Nämä hyväksyivät Leninin laatiman päätöslauselman "kaikki valta neuvostoille". Tämän muodollisen päätöslauselman perusteella bolševikit sukupolvien ajan pitivät ylllä käsitystä, jonka mukaan he hallitsivat neuvostojen maata kansan suostumuksella. Kun tieto Talvipalatsin valtaamisesta tuli kongressille, esitti Lenin hyväksyttäväksi kaksi dekreettiä. Asetuksen rauhasta ja asetuksen maasta, jolla poistettiin yksityinen maanomistus. Molemmat asetukset hyväksyttiin. Neuvostokongessi asetti, korkeimman vallan haltijana, uudelle valtiolle hallitukseksi kansankomissaarien neuvoston. Puheenjohtajaksi tuli Lenin, ulkoasioiden hoidosta vastasi Trotski ja kansallisuusasioiden kansankomissaariksi tuli Stalin.

Neuvostojen maan ensiaskeleet

Vallan vakiinnuttamiseksi oli otettava haltuun hallintokoneisto ja tukahdutettava vastarinta. Vastavallankumouksellisten paljastajaksi perustettiin Tšeka, valtiollinen poliisi. Tšeka ryhtyi puhdistamaan hallintokoneistoa terrorin ja väkivallan avulla. Neuvostohallituksen ensimmäisiä toimia oli lehdistön vapauden rajoittaminen. Marraskuussa 1917 lähes kaikki ei-bolševistiset lehdet lakkautettiin. Talouskriisi oli vähentänyt tuotteiden määrän minimiin ja inflaatio oli huippulukemissa. Elintarvikkeiden luovutuspakkoa vastustavat talonpojat haittasivat kaupunkien elintarvikehuoltoa. Talonpojat kannattivat pääasiassa SR:a ja olivat siten ongelma bolševikeille.

SR:n kannatus oli huomattavasti bolševikkeja suurempaa. Talonpoikien yleisvenäläisessä kokouksessa marraskuussa 1917 bolševikeilla oli 12% paikoista. Liittoutumalla SR:n vasemmistosiiven kanssa bolševikit saivat muodostettua koalition, jolla oli kokouksessa enemmistö.

Lopullinen välienselvittely tapahtui perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa, jonka koollekutsumisesta jo väliaikainen hallitus oli päättänyt. Vaalit oli oli kuitenkin lykätty vuoden 1917 lopulle. Marraskuun lopulla pidettyjen vaalien tulos oli bolševikeille epäedullinen. Tammikuun 5.1918 kansalliskokous kokoontui Taurian palatsissa, jonka suojaksi Lenin oli hälyttänyt bolševikkeja tukevia sotilaita. Kokouksen lopulta käynnistyessä bolševikit halusivat ensiksi käsiteltäväksi heidän julistuksensa valtiovallan ottamisesta välittömästi neuvostoille. Vaatimus torjuttiin ja bolševikit, ja hieman myöhemmin myös vasemmisto SR:t, poistuivat salista. Enemmistö julisti Venäjän demokraattiseksi federatiiviseksi tasavallaksi.

Kokousta oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä, mutta aseelliset joukot sulkivat sisäänkäynnin. Bolševikkien kannalta hankala kokous estettiin voimakeinoin ja kansankomissaarien neuvosto antoi samana päivänä dekreetin perustavan kokouksen hajottamisesta. Perustavan kokouksen hajottaminen merkitsee demokratian ajatuksen täydellistä ja avointa syrjäyttämistä diktatuurin ajatuksen tieltä, painotti Lenin.

Sodasta Neuvosto-Venäjä irrottautui Brest-Litovskin rauhansopimuksella. Neuvosto-Venäjä menetti rauhansopimuksella Baltian maat ja Puolan sekä vetämään joukkonsa Suomesta ja tunnustamaan Ukrainan irtautumisen Neuvosto-Venäjästä. Rauhansopimuksen jälkimainingeissa 7. puoluekokouksessa ja 4. yleisvenäläisessä neuvostokongressissa bolševikkien vasemmisto erosi puolueesta ja vasemmisto SR:t kansankomissaarien neuvostosta. Kansankomissaarien neuvosto oli nyt täysin boševikkien hallussa ja myös puolueen nimi, Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue, muutettiin Venäjän kommunistiseksi puolueeksi (bolševikit).

Neuvostojen maa sekasorrossa

Neuvosto-Venäjän alkutaival oli varsin sekasortoista. Maassa käytiin kolmenlaista sotaa: oli kansalaissota, puolustussota ulkomaista interventiota vastaan ja vähemmistökansojen vapaussotaa Neuvosto-Venäjästä irrottautumiseksi. Vihollisten torjumiseksi perustettiin vuoden 1918 alussa työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Johdossa oli sota-asiain kansankomissaariksi nimitetty Trostki.

Puna-armeijaa tarvittiinkin pian. Useastakin syystä Englannin ja Ranskan etujen mukaista oli kaataa Leninin hallitus. Irrottautumalla sodasta Venäjä lisäsi länsivaltojen sotilaallista rasitusta. Neuvosto-Venäjä ei myöskään katsonut olevansa vastuussa Keisari-Venäjän ulkomaisista lainoista. Lisäksi Muurmanskissa, Arkangelissa ja Vladivostokissa oli varastoituna runsaasti länsivaltojen toimittamaa sotamateriaalia, jonka ei haluttu joutuvan bolševikkien käsiin.

I maailmansodan aikana oli Venäjän sotavangiksi joutunut runsaasti tšekkejä, joista oli modostettu oma joukko-osasto taistelemaan venäläisten rinnalla keskusvaltoja vastaan. Venäjän irrottauduttua sodasta tšekkiläinen legioona vaati päästä taistelemaan länsirintamalle, jonne oli mahdollista päästä vain Siperian halki Tyynelle merelle ja Panaman kanavan kautta Eurooppaan. Tšekkilegioonassa oli 40 000 miestä ja eliminoidakseen näin suuren aseistetun joukon aiheuttaman potentiaalisen uhan Trotski määräsi heidät riisuttavaksi aseista. Legioona nousi kapinaan ja otti valvontaansa Siperian radan ympäristöineen.

Legioonan esimerkistä itään syntyi laaja rintama bolševismia vastaan. Valkoisia hallituksia perustettiin useille alueille niin, että ne lopulta valvoivat koko Siperiaa. Tämän suunnan merkittävin johtaja oli entinen amiraali Aleksandr Koltšak. Valkoisten lähestyessä Uralilla sijaitsevaa Jekaterinburgia ampuivat bolševikit siellä vangittuna olleen Nikolai II:n ja tämän perheen 17.7.1918. Loppukesällä 1918 puna-armeijan onnistui työntää valkoiset Uralin taakse. Marraskuussa 1918 Saksa aloitti vetäytymisen Baltiasta, jolloin Neuvosto-Venäjä irtisanoi Brest-Litovskin rauhansopimuksen ryhtyen etenemään Saksan tyhjäksi jättämille alueille.

Britannia tuki aseellisesti kenraali Anton Denikiniä, joka toimi Etelä-Venäjällä. Britannia myös tunnusti Koltšakin hallituksen. Amerikkalaiset ja englantilaiset lähettivät joukkoja myös Arkangeliin. Vuoden 1919 puolella länsivallat alkoivat vetää joukkojaan pois. Vaikka länsivaltojen interventio sinänsä loppui, ne kuitenkin jatkoivat Koltšakin tukemista. Toinen tuen kohde oli kenraali Denikin, joka toimi Ukrainan suunnalla.

Koltšak uhkasi idästä, Denikin etelästä ja Viron suunnalta eteni kenraali Nikolai Judenitšin armeija. Judenitšin armeija eteni aivan Pietarin porteille myöhäissyksyllä 1919, mutta puna-armeija heitti joukot takaisin Viroon. Judenitš oli yrittänyt saada myös Suomen mukaan hyökkäykseen, mutta suomalaiset eivät lähteneet mukaan, mikä nähtävästi ratkaisi Pietarin kohtalon bolševikkien hyväksi. Myös Koltšakin armeijan eteneminen pysähtyi syksyllä 1919. Koltšakin ja Denikinin armeijan yhtyminen ei onnistunut. Denikin oli haaveillut viettävänsä joulun 1919 Moskovassa, mutta hänenkin toimintansa romahti samoihin aikoihin Koltšakin kanssa. Valkoisten viimeiseksi tukikohdaksi jäi Krim. Sinne vetäytyneiden joukojen ylipäällikkyyden Denikin luovutti kenraali Pjotr Wrangelille keväällä 1920. Wrangelin armeija lähti liikkeelle kohti Etelä-Ukrainaa pyrkien yhtymään puolalaisiin, jotka taistelivat Neuvosto-Venäjää vastaan. Operaatio ei onnistunut ja Neuvosto-Venäjän ja Puolan aselevon jälkeen puna-armeija saattoi keskittyä vain Wrangelia vastaan, jota vastaan lopputaistelu käytiin Krimillä marraskuussa 1920. Sota oli vaatinut miljoonia uhreja, talouselämä oli romahtanut ja laajoja alueita autioitunut, mutta bolševikit olivat voittaneet kansalaissodan.

contents

Punainen Imperiumi syntyy

Tšaarin imperiumiin kuului n. 130 miljoonaa alamaista, joista runsaat 75 miljoonaa lukeutui johonkin vähemmistökansallisuuteen. Niiden keskuudessa oli 1800-luvun puolivälistä lähtien ilmennyt nationalismia, mutta ei separatismia. Keskushallinto suhtautui kielteisesti kaikkiin nationalistisiin pyrkimyksiin pyrkien tukahduttamaan ne venäläistämisellä. Helmikuun vallankumous antoi vähemmistökansoille uusia toiveita. Myöhäissyksyyn 1917 vähemmistökansat vaativat autonomiaa. Tavoitteena oli autonomisista tasavalloista koostuva Venäjän liittovaltio, ei irtautuminen Venäjästä.

Lokakuun vallankumous ja bolševikkien valtaantulo oli käännekohta, jolloin separatismi tuli mukaan. Separatismi ei johtunut bolševikkien kansallisuusohjelmasta, joka salli vapaan eroamisen, vaan vallitsevasta tilanteesta. Haluttiin eroon bolševikkien muut poliittiset puoleet tukahduttavasta terrorista. Suomen eduskunta käsitteli itsenäisyyttä koskevat päätöslauselmaehdotukset 6.12.1917 ja Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden jo vuodenvaihteessa.

Viron maapäivät julistautui korkeimman vallan haltijaksi marraskuussa 1917, mutta ei vielä irtautunut Venäjästä. Itsenäiseksi tasavallaksi Viro julistautui helmikuussa 1918, samoin Liettua. Latvian itsenäisyysjulistus tapahtui vasta saksalaismiehityksen päätyttyä marraskuussa 1918. Saksan vetäydyttyä Baltiasta ryhtyi Neuvosto-Venäjä hyökkäämään alueelle. Valtaus epäonnistui ja Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimuksen Baltian maiden kanssa v. 1920, mikä vahvisti näiden maiden itsenäisyyden.

Itsenäisyyspyrkimyksiä oli myös Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Transkaukasiassa. Kaikki myös julistautuivat itsenäisiksi. Transakaukasiaan syntyi lopulta kolme itsenäistä tasavaltaa, Gruusia, Armenia ja Azerbaidzan. Imu takaisin kohti yhtenäistä ja jakamatonta (Neuvosto)-Venäjää oli kuitenkin jo alkamassa. Valko-Venäjä joutui venäläisten bolševikkien haltuun jo v. 1918 ja tammikuussa 1919 siitä muodostettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta.

Ukraina sai aluksi apua saksalaisilta, mutta Saksan romahdettua saksalaiset vetäytyivät Ukrainasta ja tilalle tulleet bolševikit perustivat Kiovaan ukrainalaisen neuvostohallituksen. Sen ukrainalaiset yhdessä puolalaisten kanssa karkottivat keväällä 1920. Neuvostohallitus nousi kuitenkin uudelleen valtaan ja solmi joulukuussa 1920 sopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimus oli taloudellis-sotilaallinen liitto, joka muodollisesti jätti Ukrainan itsenäiseksi, mutta asiallisesti liitti sen Neuvosto-Venäjään. Transkaukasian tasavalloista ensimmäisenä nujerrettiin Azerbaidzan, josta tuli neuvostotasavalta huhtikuussa 1920. Armenian vuoro oli marraskuussa 1920 ja viimeisenä Gruusia, josta muodostettiin Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta helmikuussa 1921.

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan ympärille oli siten muodostettu viisi muuta neuvostotasavaltaa, ns. alkuperäiset neuvostotasavallat, joista merkittävin oli oli ensinmainittu (VSFNT). Sen tavoitteena oli liittää tiukkaan valvontaansa muut neuvostotasavallat. Stalinin käsityksen mukaan kaikki viisi neuvostotasavaltaa tulisi liittää Venäjän SFNT:aan autonomisina tasavaltoina. Leninin päämääränä oli sosialististen tasavaltojen liitto, johon nuo viisi tasavaltaa kuuluisivat samanarvoisina Venäjän SFNT:n kanssa. Leninin näkemyksen voitettua koolle kutsuttu sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ensimmäinen edustajakokous hyväksyi joulukuussa 1922 sopimuksen uuden liittovaltion muodostamisesta. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustuslaki tuli voimaan 1923. Liittovaltion yhteisiä asioita perustuslain mukaan olivat ulkopolitiikka, ulkomaankauppa, taloussuunnittelu, maanpuolustus ja oikeudenhoito muiden asioiden ollessa ensisijaisesti osavaltioiden hoidossa. Tiukasti keskitetyn kommunistisen puolueen vallan ulottuessa laajan liittovaltion kaikille elämämaloille, oli valta edelleenkin viime kädessä Moskovan Kremlissä.

Lähteet: Kirkinen ym. Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Nicholas Riasanovsky: A History of Russia.
Akademija nauka SSSR, institut istorii: Istorija SSSR s drevneiših vremen do našh dnei I - XII.

Sisällysluettelo

Perusteet | Tietoturva | Ohjelmat | Laitteen käyttö | Näppäimistöasettelu | Kyrilliikka |
Kyrilliikka XP | Kyrilliikka Win 7 | Oppiaineisto