Flag of Russia Flag of USSR

Lyhyt Venäjän historia

Venäjä ennen Venäjää

Venäjä valtiona syntyi 800-luvulla Novgorodin ja Kiovan ympärille suuren vesitien varrelle. Asutusta ja valtioita alueella oli jo paljon aikaisemmin. Neandertalin ihmisiä asui Ukrainassa ja Kaukasuksella ainakin jo 100 000 vuotta sitten. Ihmiset asuivat luolissa sukuklaaneina keräten luonnosta hedelmiä, marjoja, jyviä ja juuria. He myös metsästivät pienriistaa, mutta myös suurriistaa, jopa biisoneita ja mammutteja. Myös tulen käyttö tunnettiin.

Toiseksi viimeisen jääkauden jälkeen noin 40 000 vuotta sitten Neandertalin ihminen kuoli sukupuuttoon Itä-Euroopassa nykyisen ihmislajin työntyessä pohjoiseen päin.He edustivat mesoliittisen eli keskimmäisen kivikauden kulttuuria. Vanhimpia asuinpaikkoja on tavattu Krimiltä ja Kaukasuksen rinteiltä etelässä sekä Uralilta. Hekin asuivat luolissa, joskin yksinkertaisia kotarakennelmiakin jo pystytettiin. Niiden tukirakenteina käytettiin mm. mammutin luita. Jousen ja nuolen käyttö tuli mukaan n. 15 000 vuotta sitten.

Noin 20 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden kylmeneminen pakotti ihmiset perääntymään etelään hidastaen kulttuurikehitystä. Mannerjään sulamiseen kului 10 000 vuotta. Eurooppa alkoi metsittyä ja eläinkanta uudistui ihmisenkin aloittaessa uuden etenemisen pohjoista kohti.

Etelä-Venäjän aroilla, kuten Aasiankin puolella, liikkui indoiranilaiseen kieliryhmään kuuluvia heimoryhmiä. Suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluvia asui keski-Venäjällä. Pohjoisempana vaelsi samojedeja tai protolappalaisia molemmin puolin Uralia edeten Skandinaviaan saakka. Noin 3000 eKr kehittyi Dneprin ja Dnestrin välille "Tripoljen kulttuuri" ja n. 2000 eKr Dneprin ja Donin välillä kuparia ja kultaa käyttänyt Dneprin-Donetsin kulttuuri. Kulttuuri harjoitti erätaloutta ja karjanhoitoa.

Etelä-Venäjälle alkoi 700-luvulla eKr virrata nomadiheimoja, jotka hävittivät tai sulauttivat itseensä aikaisempien asukkaiden kulttuureita ja loivat uusia. Skyytit olivat voimakas heimoryhmä, jotka tunsivat raudan valmistuksen. Aseiden tehokkuus ja sotainen kunto avasi heille tien ylivaltaan Etelä-Venäjällä.

700-luvulla eKr Mustanmeren suuntaan levisi antiikin kreikkalaisten asutus. Mustanmeren pohjoisrannikon siirtokunnat syntyivät vuosien 630 - 500 välillä. Mahtavimmaksi muodostui Pantikapeia, joka vähitellen alisti muut siirtokunnat ja näin syntyi ns. Bosporin valtio. Bosporin valtio muodosti Venäjälle kreikkalaisen kulttuurin sillanpään jättäen Venäjän varhaiskulttuuriin pysyvät jäljet. Bosporin valtio puolestaan joutui aikanaan Rooman valtakunnan vaikutuspiiriin.

Kiovan Venäjä

Slaavit

Eri kansojen asuttamalle Venäjälle kasvoi valtakunta lähinnä itäslaavien voimin. Itäslaavit, joista venäläiset heimot polveutuvat, olivat Dneprin tienoiden maanviljelijöitä. Maanviljelyn varassa heimojen väkimäärä kykeni lisääntymään niin runsaasti, että vihollisen ryöstöretkien ja verilöylyjen aiheuttamista menetyksistä huolimatta selvittiin aina eteenpäin. Slaavien liikehtiminen uusille asuinsijoille huipentui 500-luvulla, mutta oli alkanut jo 300-luvulla.

Dneprin länsipuolella asuvat slaaviheimot viljelivät ruista, vehnää ja ohraa ja hoitivat nautakarjaa jo ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla. Puoliksi maahan upotetut asumuksensa he rakensivat mäkilinnojen turviin eläen sukuklaanien puitteissa.

Dneprin keskijuoksulla sijaitseva Kiovan mäkilinna (gorodištše) suojeli asutuskeskusta 500-luvulta lähtien ja 700-luvulla Kiovan ympärille alkoi muodostua alueellista hallintovaltaa. Dneprin latvoille puolestaan rakentui Smolenskin mäkilinna ja Olhavan alajuoksulle syntyi Staraja Ladoga (Vanha Laatokka).

Nestorin kronikka

Enimmäinen tunnettu Venäjän kirjallisuuden teos, joka kuvaa Venäjän historiaa on Nestorin kronikka. Se on julkaistu myös suomeksi, mikä on arvostettava kulttuuriteko sinänsä. "Tämä on kertomus menneistä ajoista, siitä, miten Venäjän maa sai alkunsa, kuka oli Kiovan ensimmäinen hallitsija ja miten Venäjän maa kehittyi".

Kronikka kertoo, miten eri heimojen miehet sanoivat toisilleen: "Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka hallitsisi meitä ja tuomitsisi lakien mukaan". Kronikan mukaan miehet lähtivät varjagien, russien luo ja sanoivat varjageille: "Maamme on suuri ja rikas, mutta siitä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme, tulkaa hallitsemaan meitä".

Varjagien osuus Venäjän synnyssä on ongelmallinen. Tarina kertoo paikallisten slaavien ja suomalaisheimojen karkottaneen rusit meren taakse eivätkä enää maksaneet näille veroa. Kun paikalliset asukkaat eivät kyenneetkään elämään taistelematta keskenään, he kutsuivat varjagit takaisin kuten Nestorin kronikka kertoo. Kronikan kertomus kutsumisesta lienee kaunisteltu, mutta vahvaa viikinkivaikutusta monet lähteet kyllä tukevat.

Länsi-Euroopassa viikingit olivat 700-luvulta lähtien tehneet rannikkomaihin suurimittaisia hävitys- ja ryöstöretkiä. Idän tielle edetessään, Väinäjoen, Nevan, Laatokan ja Olhavan joen kautta viikingit eli varjagit ensisijaisesti pyrkivät eduliseen kaupankäyntiin. Heitä jäi Venäjän tärkeisiin kauppakeskuksiin palkkasotureina. Ilmeisesti he myös miehittivät mäkilinnojen suojaamia kauppapaikkoja, silloin kun se oli helppoa. Viikinkipäälliköt käyttivät hyväkseen Venäjän heimojen keskinäisiä kiistoja ja ottivat tärkeimmissä keskuksissa vallan. Siten Venäjän valtio syntyi viikinkipäälliköiden johdolla, mutta valtio ei kuitenkaan ollut viikinkivaltio.

Rurik ja varjagit

Kronikan mukaan valittiin kolme veljestä, joista vanhin, Rurik, asettui Novgorodiin. Kaksi muuta veljestä olivat Sineus ja Truvor. He kuolivat kahden vuoden kuluttua samaan aikaan, eikä heistä tiedetä paljonkaan. Joidenkin lähteiden, myös Nestorin kronikan, mukaan Sineus asettui hallitsemaan Beloozeroon ja Truvor Izborskiin. Näiden kolmen varjagin mukaan novgorodilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi, Venäjän maaksi.

Kaksi varjagipäällikköä, Askold ja Dir saivat haltuunsa Kiovan kaupungin mäkilinnoineen 850-luvulla. Rurik kuoli v. 879. Hänen poikansa Igor (Ingvar) oli vielä alaikäinen, joten valtaa käytti hänen holhoojansa Oleg (Helgi). Oleg ryhtyi laajentamaan Rurikin suvun valtapiiriä ja sai Kiovan haltuunsa v. 882 murhautettuaan sitä ennen Askoldin ja Dirin.

Kiovasta tuli varhaisen Venäjän pääkaupunki ja Venäjän ydinalue muodostui Kiovan ympärille aluekeskuksinaan Perejaslav ja Tsernigov. Smolensk suojasi Dneprin latvaa ja pohjoista rajaseutua Novgorodin alueella Staraja Ladoga.

Igor

Igor otti puolisokseen viikinkiruhtinatar Olgan Pihkovasta. Kiovan hallitsijana Igor kukisti drevljaanien kapinan ja torjui petshenegien ensimmäisen hyökkäyksen Dneprille v. 915. Hänen suurin yrityksensä oli sotaretki Bysanttiin v. 941. Kestävin saavutus oli kauppasopimus Bysantin kanssa. Kyseessä oli hänen v. 907 sotaretkensä jälkeen solmitun kauppasopimuksen uusiminen.

Igor sai surmansa pakkoveroretkellä ja hänen työtään jatkoi leskipuoliso Olga heidän poikansa Svjatoslavin nimissä. Olga kääntyi kristinuskoon ja edisti sen leviämistä Venäjälle. Svjatoslav puolestaan vastusti kristinuskoa. Petshenegit surmasivat Svjatoslavin v. 972. Maa jaettiin ruhtinaan kolmen pojan kesken siten, että vanhin pojista, Jaropolk, sai Kiovan ja Etelä-Venäjän. Toiseksi vanhin Oleg sai drevljaanien maan, ja nuorin Vladimir Novgorodin.

Vladimir

Ruhtinasveljeksillä oli omat sotilasseurueensa. Olegin ja Jaropolkin päälliköiden riita johti veljekset vastakkain. Oleg sai surmansa v. 977. Vladimir pakeni Ruotsiin keräämään omaa armeijaa ja sai palattuaan Novgorodin haltuunsa taistelutta jatkaen kohti Kiovaa. Jaropolk suostui neuvottelemaan Vladimirin kanssa, jolloin Jaropolk murhattiin ja Vladimir otti Kiovan haltuunsa.

Aluksi Vladimir jatkoi slaavilaistunutta viikinkiperinnettä. Basileios II, Bysantin keisari, pyysi Vladimirilta apua vaikean kapinan kukistamiseksi luvaten sisarensa Annan Vladimirille puolisoksi. Vladimir tajusi miten suuria etuja liitto hänelle toisi ja hyväksyi Bysantin avunpyynnön lähettäen varjagisotureita avuksi. Vladimir kastettiin ja Anna saapui Kiovaan. Vladimir oli tosin joutunut muistuttamaan sopimuksesta valtaamalla Khersonin kaupungin Krimiltä.

Jaroslav

Vladimirin jälkeen taisteltiin taas vallasta. Novgorodia hallinnut Jaroslav lopulta voitti ottaen haltuunsa sekä Kiovan että Novgorodin. Jaroslav oli kyvykäs hallitsija saaden jälkipolvilta lisänimen Viisas. Kauaskantoisin merkitys oli kirjoitetun lain ja säännöllisen oikeudenhoidon aikaansaaminen. Maallinen laki muokattiin sulauttamalla varjagien ja slaavien perinteestä. Kirkon kanoninen laki tuli Bysantista.

Jaroslavin kuoltua Kiovan Venäjä heikentyi nopeasti. Taustasyynä vaikutti germaaninen perimysjärjestys slaavilaisinen lisineen. Monimutkainen perimysjärjestys johti taisteluun sukuhaarojen kesken heikentäen Venäjää. Novgorodin asukkaat karkottivat v. 1136 ruhtinaansa valiten siitä lähtien ruhtinaansa itse perimysjärjestyksestä riippumatta.

Kiovan omistus vaihtui kädestä käteen sukutaisteluissa. Kiova kutistui pikkukaupungiksi ja mongolit hävittivät sen v. 1240 kokonaan. Kiovan Venäjä oli kuollut.

contents

Gospadin Suur-Novgorod

Ruhtinassukujen keskinäinen taistelu hajotti Kiovan Venäjän 1100-luvulla ja Venäjälle muodostui itsenäisiä ruhtinaskuntia. Niiden välillä jatkui kilpailu maiden hallinnasta, mutta toisaalta muodostui myös liittosuhteita, jotka vaihtelivat poliittisen tilanteen mukaan. Yksi merkittävimmistä ruhtinaskunnista oli Novgorod ja sen alainen Pihkova.

Vahvan ruhtinaanvallan aikana oli vapaiden miesten kokous, vetše, menettänyt merkityksensä. Novgorodin irtautuessa Kiovan ylivallasta vetše otti vallan käsiinsä valitsemalla mieleisensä ruhtinaan ja siitä lähtien erotti ja valitsi ruhtinaita tarpeen mukaan.

Novgorod olikin muodollisesti varsin demokraattinen. Vetše-kokoukseen saivat osallistua (ainakin aluksi) kaikki vapaat miehet kaupungin ulkopuoleltakin. Kokous kutsuttiin koolle kaupungin torille erityisellä vetše-kellolla. Vetše päätti ruhtinaan vaalin lisäksi sodasta ja rauhasta, esitti ehdokkaan Novgorodin arkkipiispaksi, valitsi posadnikan (pormestari), tyshjatskin (ylituomari) ja sotapäällikön ja saattoi käsitellä myös muita tärkeitä asioita.

Novgorodilla oli tärkeitä alakaupunkeja (prigorod). Tärkein näistä olin Baltian kauppatien varrella sijaitsev Pihkova. Merkittävä alakaupunki oli myös Staraja Ladoga Olhavalla.

Ruotsi ja Novgorod kävivät pohjoisessa kilpaa vaikutusvallasta Suomeen. Novgorodin liittolaisena oli Laatokan karjalaisten heimo, jonka keskuksena oli Korela. Myöhemmin Korela opiittiin tuntemaan nimellä Käkisalmi. Kronikoissa kerrotaan karjalais-novgorodilaisten hämeenretkistä ja toisaalta hämäläisten retkistä Laatokalle. Novgorod harjoitti lähetystyötä Karjalassa ja Hämeessä taas Ruotsi. Toiminta tehostui 1220-luvulla.

Karjala joutui vähitellen Novgorodin suojelusherruuteen. Vuonna 1278 Novgorod alisti valtaansa keskusseudut ja asetti läänitysherroja Kannakselle ja maaherran Korelaan. Ruotsi puolestaa perusti karjalaismaalle Viipurin linnan.

Ruotsi yritti valloittaa Nevajoen kauppareitin suuta kahteenkin kertaan. Ensin v. 1240, jolloin yrityksen torjui Novgorodin ruhtinas Aleksanteri, joka sai tästä lisänimen Nevski. Toisen kerran valloitusta yritettiin v. 1300. Tätä varten perustettiin Maankruunun tukikohta, mutta se tuhottiin piirityksen jälkeen. Seurasi pitkä sota, jonka aikana Karjalaa hävitettiin raskaasti. Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 Karjala jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken. Jako ei jäänyt suinkaan viimeiseksi.

Kultainen Orda

Tshingis-kaani

Tshingis-kaani lähti lännen retkelleen v. 1217. Ratsu reima laukkasi ja kaani hyökkäsi Etelä-Venäjälle. Venäläisten ja polovitsien yhteisarmeija lyötiin v. 1223 Kalkajoen taistelussa lähellä Asovan merta. Tshingis-kaanin kuoltua v.1227 kaanin sotapäällikkö Batu hyökkäsi pohjoisemmaksi v.1237 uhaten Novgorodia. Ruhtinas Aleksanteri neuvotteli tataarien kanssa verosopimuksen ja Batu suuntasi hyökkäyksensä etelään hävittäen Kiovan maan tasalle v.1240. Valloitukset olivat uhreille vaikea koettelemus. Voitettuja teurastettiin kaupunkikaupalla. Mongolit eivät tappaneet vain huvikseen vaan myös siksi, että vastustajat eivät antautuneet, vaikka heidän olisi kuulunut tietää maailmanherruuden kuuluvan mongoleille. Sinänsä mongolit eivät olleet muita raaempia, ainoastaan tehokkaampia.

Tataarit asettuivat hallitsemaan Venäjää Volgalta käsin rakentaen sinne pääkaupungin Sarain. Mongolit hallitsivat Venäjää kovalla kädellä soveltaen hajoita ja hallitse -periaatetta. Kultaisen Ordan ylivalta tuhosi kulttuuriarvoja ja hidasti valtiollista ja sivistyksellistä kehitystä. Kaanin verot kannettiin säälimättä katovuosinakin. Ellei ollut varaa maksaa otettiin naisia ja miehiä tataarien orjiksi.

Mongolivalta johti Venäjän kansainvälisten suhteiden rapistumiseen. Kauppa- ja kulttuuriyhteydet länteen heikkenivät ja yhteys Bysanttiinkin säilyi lähinnä vain kirkon osalta. Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän kehitys oli 1000-luvulla täysin Länsi-Euroopan tasolla, mutta 1400-luvulla se oli jäänyt kauas jälkeen.

Vallan ja rikkauden myötä Kultaisen Ordan voima heikentyi ja syntyi sisäinen valtataistelu. Kultaisen Ordan rinnalle syntyi Valkoinen Orda. Moskovan ruhtinas Dimitri Ivanovitš lopetti v. 1371 veronmaksun Ordalle. Tataarit yhdistivät voimansa Mamai kaanin johdolla. Heidän ensimmäinen hyökkäyksensä torjuttiin v. 1378. Kaani kokosi suurarmeijan ja yritti uudelleen v. 1380. Dimitrin johdolla tämäkin hyökkäys torjuttiin. Kaani Mamai syöstiin vallasta, ja tällä kerralla tataarien voimat yhdisti Valkoisen Ordan kaani Tohtamyš, joka lähti kostoretkelle v. 1382. Dimitri joutui peräytymään Moskovasta ja Ordalle maksettiin jälleen veroa.

Taistelu jatku Dimitrin pojan Vasili I johdolla. Suzdalin, Nižni-Novgorodin ja Muroman ruhtinaskunnat Vasili sai neuvottelemalla suostumaan Moskovan johtoon. Novgorod pakotettiin liittoon Moskovan kanssa. V. 1386 Liettua liittyi Puolan kanssa persoanaaliunioniin, jonka kuningas Jagello kaanien tuella pyrki laajentamaan valtakuntaansa. Työtä jatkoi seuraaja, Liettuen ruhtinas Vitautas vallaten v. 1404 Smolenskin. Vasili I nai valloittajan tyttären saadakseen rauhan Puola-Liettua suunnalta ja voidakseen suunnata voimansa itään. Vasili kieltäytyi veron maksusta, mutta hävisi ja Ordan joukot hävittivät Moskovan alueita v. 1408. Pohjoisen suuntaan Vasili sen sijaan kykeni laajentamaan Moskovan valtaa.

contents

Moskovan Venäjä

Moskovan valtapiiri laajentui ja sen ruhtinaiden arvovalta kasvoi kaikesta huolimatta tataarivallan aikana. Iivana I Kalitan (1325 - 40) aikana Moskova kohosi Venäjän kehityksen johtoon. Iivana III (1462 - 1505) lopetti virallisesti vuosittaisen veronmaksun ja saattoi Muinais-Venäjän yhdistämisen loppuun. Novgorod antautui v. 1478 ja liitettiin Venäjään. Novgorodin itsenäisyyden symboli vetše-kello vietiin Moskovaan ja vastarinnan johtajia mestattiin ja vangittiin.

Suurin osa Venäjää oli siten yhdistetty Moskovan johtoon, vaikkakaan voimat eivät vielä riittäneet kaikkien muinaisten alueiden liittämiseen Moskovan Venäjään. Edelleen Venäjä oli riippuvainen tataareista. Maan kaakkoisosa oli Kultaisen Ordan hallussa ja länsiosaa hallitsi Puola-Liettua. Iivana III:n aikana kuitenkin syntyi ajatus valloittaa takaisin Venäjään joskus kuuluneet alueet. Ajatus on noussut esiin monesti sen jälkeenkin.

Iivana III:n pojan Vasili III:n aikana venäläisten alueiden yhdistäminen saatettiin loppuun lukuun ottamatta Liettuan valtaamia alueita. Kultainen Ordakin hajosi sekasortoon sisäisten riitojensa heikentämänä v. 1502.

Kolmas Rooma

Moskovan valtakunnassa alkoi 1500-luvulla Vasili III:n aikana vakiintua käsitys Moskovasta kolmantena Roomana. Jo Iivana III oli käyttänyt toisinaan itsestään nimitystä tsaari ja Vasili III jatkoi käytäntöä. Kumpikin esiintyi perinnöllisenä yksinvaltiaana, joka paitsi hallitsi maitaan, myös henkilökohtaisesti omisti ne.

Turkkilaisten vakiinnutettua valtansa Konstantinopolissa "tsaarien kaupungissa" vahvistyi Venäjällä käsitys Moskovasta ainoana apostolisena kirkkona. "Nyt loistaa ainoana apostolisena kirkkona Uusi Suuri Venäjä kolmantena Roomana kirkkaammin kuin aurinko; suuri hurskas venäläinen tsaari yksin johtaa ja säilyttää sitä..."

Iivana IV, joka tunnetaan paremmin nimellä Iivana Julma, kruunattiin tsaariksi 17-vuotiaana v. 1547 ja kruunajaisjuhla vakiinnutti käsityksen Moskovasta kolmantena Roomana sekä oikeauskoisen keisarikunnan pääkaupunkina. Siitä lähtien tsaari oli Moskovan suuriruhtinaiden arvonimenä.

Iivana IV:n hallintokausi on merkittävä jakso Moskovan Venäjän historiassa. Moskova oli itse noussut samaa asemaan, joka oli ollut mongoliruhtinailla. Iivanan poliittisen ideologian perusajatuksena oli, että tsaari oli oman valtakuntansa täydellinen ja rajoittamaton omistaja. Kyseessä oli omistajan valta ja Iivanan edustama poliitinen absolutismi perustui siihen periaatteeseen, että tsaarilla oli oikeus tehdä omalla omaisuudellaan mitä halusi.

Oprtšina, Iivanan luoma terrorikoneisto, oikeastaan vain kuvasti sitä, että hän todella teki omaisuudellaan mitä halusi. Tsaari oli sekä - gospodin - kaiken omistamansa ehdoton valtias että hallitsija - gosudar - joka hallitsi omistamiaan alaisia.

Moskovan heikentyminen

Itäisessä Suomessa jatkui 1500-luvulla hidas Ruotsin vallan alainen asutuksen leviäminen rajan yli Venäjän puolelle. Savosta ja Laatokan Karjalasta puolestaan tehtiin hävitysretkiä vastapuolelle. Kustaa Vaasa pyrki määrätietoisesti edistämään Suomen erämaiden asutusta. Rajariidat puhkesivat Ruotsin ja Moskovan väliseksi sodaksi v. 1555 ja päättyi ratkaisemattomana rauhaan v. 1557. V. 1558 Iivana IV aloitti taistelun Baltian herruudesta hyökkäämällä Narvaan, joka antautui venäläisille. Samoin Tartto pari kuukautta myöhemmin, mutta koko Baltiaa Venäjän ei onnistunut saada haltuunsa.

Ruotsi ja Puola karkottivat venäläiset Baltiasta 1500-luvun lopulla. V. 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa Baltian rajaksi sovittiin Narvajoki. Tässä vaiheessa Venäjän Baltian vallloitus raukesi tyhjään.

Venäläinen yhteiskunta uuden ajan alussa

Suuriruhtinaan neuvostona toimi pajarineuvosto. Pajarisukuja oli parisataa ja niillä keskinäinen, vakiintunut arvojärjestys. Ylempiarvoiseen sukuun kuuluva ei voinut palvella alempiarvoiseen kuuluvaa, mikä aiheutti ongelmia varsinkin armeijassa. Iivana IV perusti tsaarille henkilökohtaisesti vastuunalaisen palvelusmiehistön opritshninan ja pajariluokka menetti poliiittisen merkityksensä.

Valtakunnallinen neuvottelukokous, Zemski sobor, syntyi sekin Iivana IV:n aikana. Iivana IV kuoli v. 1584 ja valtaistuimelle nousi hänen nuorempi poikansa Fjodor, mutta käytännön asioiden hoito jäi Fjodorin langolle Boris Godunoville. Hänen toimestaan Moskovan metropoliitan istuin muutettiin patriarkan istuimeksi v. 1589.

Tsaari Fjodor kuoli v. 1598. Venäjä jäi hänen puolisonsa Irinan käsiin, mutta hän siirtyi luostariin nunnaksi ja Zemski sobor valitsi tsaariksi Boris Godunovin.

Smutnoje vremja

(Sekasorron aika)

Jo 1500-luvun kuluessa talonpoikien asema oli heikentynyt ja vuosisadan lopulla heiltä lainsäädäntöteitse riistettiin oikeus muuttaa asuinpaikkaa. Vaikeaksi ongelmaksi muodostuivat kolme katovuotta v. 1601 - 1603. Ne olivat keskeisenä syynä käynnistämässä talonpoikien ja maaorjien liikehtimistä, jonka ensimmäinen vaihe oli ns. Bolotnikovin kapina. Voimakkaimmillaan liikehdintä oli v. 1606 - 1607

Boris Godunov kuoli v. 1605 ja valtaistuimelle nousi hänen kokematon poikansa Fjodor. Iivana IV:n poika Dimitri oli kuollut 1591, mutta v. 1603 syntyi etelä-Venäjällä ja Puolassa huhu ettei Dimitri ollutkaan kuollut. Dimitrin kuolemaa tutkinut ruhtinas Vasili Shuiski selitti Fjodorin noustua valtaan, että Dimitri elää ja aikoo tulla Moskovaan.

Moskovalaiset nousivat kapinaan ja surmasivat Fjodor Godunovin ja hänen äitinsä kesäkuussaa 1605 ja Vale-Dimitri marssi Moskovaan, missä Dimitrin äiti tunnusti hänet julkisesti pojakseen. Vale-Dimitri oli pettymys lähes kaikille kannattajilleen ja v. 1606 hänet surmattiin pajarien yllyttämässä kapinassa. Uudeksi tsaariksi tuli huutoäänestyksellä Vasili Shuiski.

Kapinoinnin jatkuessa Puola alkoi levittää valtaansa Venäjälle. Ruotsi tarjosi apua venäläisille korvausta vastaan. V. 1609 tsaari otti avun vastaan. Viipurin sopimuksessa Ruotsi lupasi auttaa tsaari Shuiskia ja saisi palkkioksi Käkisalmen läänin. Ruotsin apujoukkoa johti Jaakko de la Gardie. Avusta huolimatta puolalaiset voittivat ja de la Gardien joukot vetäytyivät kohti Suomea ryhtyen asein valloittamaan sille luvattua aluetta, koska käkisalmelaiset eivät noudattaneet tsaarin käskyä luovuttaa kaupunki ruotsalaisille. Valloitus onnistui v. 1611 ja lähes koko läänin maaseutu joutui ruotsalaisten miehitykseen.

Ensimmäinen Romanov
Puolalaiset saivat haltuunsa Smolenskin v. 1611, jota ennen he olivat päässeet myös Moskovaan. Shuiski pakotettiin luopumaan kruunusta ja siirtymään luostariin. Zemski sobor tunnusti v. 1610 Puolan kuninkaan pojan Vladislavin tsaariksi. V. 1612 puolalaiset ajettiin pois sisä-Venäjältä ja v. 1613 Zemski soborin kokous valitsi "Moskovan venäläisistä suvuista" Fjodor Romanovin pojan Mikaelin (Mihail) tsaariksi. Näin ensimmäinen Romanov nousi valtaistuimelle.

Romanovien suvun juuret juonsivat Kiovan ajasta. Suku ei noussut valtaistuimelle sen vuoksi, että se olisi ollut ylivoimainen muihin nähden, vaan pikemminkin kompromissina. Romanovit olivat mahdollisimma harvalle täysin epämieluinen. Lisäksi kiistelevät suvut uskoivat pääsevänsä vaikuttamaan hallitukseen.

Uusi tsaari soti vaihtelevalla menestyksellä Ruotsia ja Puolaa vastaan. Stolbovan rauhassa v. 1617 Venäjä joutui luopumaan Käkisalmen läänistä ja Inkerinmaasta (Ivangorodin, Jaaman, Kaprion ja Pähkinälinnan läänit) joutuen näin eristetyksi Suomenlahdesta ja koko Itämerestä.

Moskovan Venäjä toipuu

Venäjän hallintoon syntyi 1600-luvulla runsaasti virastoja (prikaz) ja järjestelmä tarvitsi keskusjohtoa, jollaiseksi kehittyi tsaarin henkilökohtainen kanslia toimien hallitsijan omana valvontaelimenä muihin virastoihin päin.

Sotalaitoksesta tuli valtakoneiston tärkein osa, kun sekasorron aikana menetetyt alueet haluttiin palauttaa. Armeijan ja virkakunnan kasvu vaati myös varoja, mikä nosti verorasitusta. Menoista 62 % vei armeija, hovin talous 20 % ja valtionhallinto 12%.

Väestönkasvu oli nopeaa ja väestön suuren liikkuvuuden vuoksi uudisraivaus eteni nopeasti kohti etelää pitkin Volgan rantoja. Samoin Uralille ja Siperian länsiosiin. Kartanotalous lisääntyi voimakkaasti 1600-luvulla ja maaorjuus tiukkeni. Myös teollisuus lisääntyi. Keskeisenä tekijänä oli armeijan materiaalitarve.

Väestöryhmät ja sisäinen kuohunta

Arvion mukaan v. 1678 Venäjän väkiluku oli 10,5 miljoonaa, joista 9,6 miljoonaa oli talonpoikia tai alempia. Palvelusvelvollisten aatelisten asemaa parannnettiin 1600-luvulla ja tämä johti talonpojat maaorjuuteen. V. 1649 säädettiin, että paenneet talonpojat sai etsiä takaisin ilman aikarajoituksia. Täydellistynyt maaorjuus (krepostnoje pravo) teki talonpojista itse asiassa kruunun työvelvollisia, velvollisuus suoritettiin aatelisille, jotka olivat tsaarin välittömiä palvelijoita. Vuosien 1670 ja 1680 säädöksillä tuli mahdolliseksi myydä talonpoikia myös ilman maata. Maaorjuus oli muualla Euroopassa liittynyt keskiajan feodaalivaltioon, mutta maaorjuus kehittyi itsevaltiuden myötä.

Maaorjuuden ja verorasituksen tiukentuminen aiheutti vastarintaa. Yksinkertaisinta oli karata uudisviljelijäksi Uralille tai Siperiaan tai liittyä vapaisiin kasakkayhdyskuntiin (Jaik- ja Don-virrat). Maaorjuuden laillistumisen (1649) jälkeen karkuruus yleistyi huomattavasti.

Suoranaista vastarintaakin ilmaantui alkaen kaupungeista 1640-luvulla. Vakavimmat selkkaukset lähtivät liikkeelle Donin kasakoista, jotka eivät enää hyväksyneet piiriinsä kaikkia pakenijoita.

Stenka Razin

Keväällä 1670 n. 7000 miehen vahvuinen joukko aloitti Stenka Razinin johdolla kapinan "ei tsaaria vaan pajareita vastaan". Razin sai haltuunsa Astrahanin, Saratovin ja Samaran sekä Simbirskin kaupungin, mutta ei sen Kremliä. Simbirskissä Razinin joukot lyötiin, haavoittuneena hän palasi Donille, jossa kasakat vangitsivat Razinin keväällä 1671 ja kesäkuussa hänet mestattiin Moskovassa.

contents

Pietari Suuri

Ensimmäistenkään Romanovien aikana Venäjä ei suinkaan ollut suljettu läntisiltä vaikutteilta. Valtakunnallisten uudistusten tekeminen oli kilpistynyt siihen, että tsaarit oli kasvatettu suljetussa ja muotoihin pitäytyvässä hoviympäristössä.

Tätä puutetta ei ollut Pietari I:llä. Hän kasvoi hovin ulkopuolella, pääasiassa Preobrashenskojen ja Kolomenskojen kylissä. Hän tutustui seudun kaikensäätyisiin ihmisiin sekä ulkomaalaisten (nemetskaja sloboda) esikaupungin asukkaisiin. Varsin suuri merkitys oli Pietarin v. 1697 aloittamalla ulkomaanmatkalla, jolla hän tutustui mm. laivanrakennukseen ja värväsi mukaansa Venäjälle 750 eri alojen asiantuntijaa. Pietari matkusti inkognito esiintyen merimies Peter Mihailovina. Merimiehenroolin uskottavuutta ehkä hieman haittasi hänen 270 hengen seurueensa.

Sotapolitiikka

Sotapolitiikkansa Pietari käynnisti jo ennen matkaansa v. 1695. Kohteena oli Azov, joka sulki tien Asovanmerelle. Tavoitetta ei vielä saavutettu, mutta Pietari sai sotakokemusta, erityisesti tykistöstä. Vuotta myöhemmin yritys uusittiin ja menestyksellisesti. Azov vallattiin ja kyettiin myös pitämään.

Ulkomaanmatkansa jälkeen Pietari suuntautui Turkin asemesta Itämerelle pääsyyn. Solmittuaan Turkin kanssa Konstantinopolin rauhan v. 1700 Pietari yhtyi suureen Pohjan sotaan. Syksyllä 1700 Pietari hyökkäsi Inkeriin, hävisi Narvassa, mutta kykeni nopeasti korvaamaan menetykset ja kävi jo vuoden 1701 syksyllä Liivinmaan kimppuun. V. 1703 tie Itämerelle oli auki.

Poltavassa 28.6.1709 Pietari voitti Kaarle XII:n armeijan ja vuoden 1710 aikana Pietarin joukot miehittivät koko Baltian. Helsingin Pietari sai haltuunsa v. 1713. Uudenkaupungin rauha 30.8.1721 palautti Venäjälle runsaat sata vuotta aiemmin menetetyt Inkerin ja Laatokan Karjalan. Uusia alueita olivat Liivinmaa ja Viipurin seutu.

Uudenkaupungin rauhan johdosta Venäjän senaatti pyysi Pietaria vastaanottamaan arvonimet "Pietari Suuri, Isänmaan Isä, Koko Venäjänmaan Keisari (Vserossijski Imperator)".

Pietari Suuren uudistukset

"Koko Venäjän keisari on yksinvaltias ja rajaton hallitsija" tuli vallankäytön ohjeeksi Pietarin aikana. Pajariduuma lakkasi olemasta. Pajari lakkasi olemasta myös nimityksenä ja tilalle tulivat kreivit ja paronit.

Hallintoa uudistettiin muodostamalla prikazeista lähinnä ruotsalaisen mallin mukaisesti kollegioita, joissa kussakin 11-miehinen neuvosto teki päätöksiä. V. 1711 Pietari nimitti "lähikansliansa" senaatiksi, jossa oli yhdeksän jäsentä. Samaan aikaan toteutettiin myös hallinnon kaikkien tasojen valvonta, jota varten perustettiin v. 1722 prokuraattorin virasto. V. 1708 maa jaettiin kahdeksaan kuvernementtiin, joita kutakin johti kenraalikuvernööri tai kuvernööri. Aluehallinnon perusyksiköiksi tulivat v. 1791 15 provinssia.

Hallintojärjestelyiden myötä kasvoi koulutettujen virkamiesten tarve, jotka alkoivat syrjäyttää aatelistoa. Pietari julkaisi v. 1722 luokkataulukon (tabel o rangah), jossa sotalaitoksen ja hallinnon virat jakautuivat 14 arvoasteeseen, joissa kaikki etenivät samanveroisina. Aateliton, joka nousi kymmenenteen (kapteeniluutnantti) arvoluokkaan, sai elinkautisen aateluuden. Kuudenteen (eversti) luokkaan edenneen arvosta tuli perinnöllinen.

Venäjälle oli toki tihkunut länsimaisia vaikutteita jo paljon ennen Pietaria. Uutta sen sijaan oli muutosten vauhti. Teollisuus ja käsityö kasvoivat nopeasti ja tätä seurasi kaupan laajentuminen. Länsieurooppalaiseen tapaan Pietari omaksui suojatullijärjestelmän pyrkien siten suojaamaan omaa tuotantoa.

Erityisesti sota, mutta myös nopeat uudistukset vaativat valtavasti varoja, mistä seurasi tuntuva veroasteen nousu. Talopojille se tiesi lisää rasitteita, mutta muutoin maaseudun elämä ei juurikaan muuttunut. Papiston ja vanhojen aatelissukujen vaikutusvalta väheni ja he olivatkin selvimmin uudistuksia vastaan.

contents

Katariina Suuri

Pietari I:n kuoltua hallitsijaksi tuli häen leskensä Katariina. Hallitustoimiin hän ei osallistunut, käytännössä sen hoiti ruhtinas Aleksander Menshikov. Katariinan elämäntarina sinänsä on kiehtova. Liettualainen palvelustyttö nimeltään Martta joutui Marienburgissa venäläisten vangiksi ja joutui Menshikoville jolta siirtyi Pietarin rakastajattareksi. Synnytettyään Pietarille muutamia lapsia, hän kääntyi ortodoksiksi v. 1708 nimellä Katariina. Pietari avioitui hänen kanssaan v. 1712 ja kruunaus keisarinnaksi tapahtui 1724.

Katariina I:n kuoli v. 1727 ja hallitsijaksi tuli 12-vuotias Pietari II, joka kuoli v. 1730 isoonrokkoon. Hallitsijana seurasi Pietari I:n veljentytär Anna Ivanovna, joka kuoli v. 1740. Hallitsijaksi tuli Iivana VI, joka tuolloin oli vasta yksivuotias, joten tarvittiin sijaishallitsija. Pietari I:n tytär Elisabet teki vallankaappauksen marraskuussa 1741. Elisabet halusi seuraajakseen Pietari I:n jälkeläisen. Ainoa mahdollisuus oli Elisabetin sisaren poika Karl Peter Ulrich, josta tuli Venäjän keisari Pietari III v. 1761.

Pietarin puolisoksi Elisabet oli valinnut saksalaisen Anhalt-Zebstin ruhtinaskunnan prinsessan Sofia Augustan, joka ennen avioitumista kääntyi ortodoksiksi nimellä Katariina (Jekateriina). Pietari halveksi Venäjää, mutta Katariina piti velvollisuutenaan tutustua Venäjään ja oppi nopeasti venäjän kielen.

Tyytymättömyys Pietariin kasvoi erityisesti armeijan keskuudessa. Opposition johdossa olivat Orlovin veljekset Grigori ja Aleksei, jotka lupasivat Katariinalle kaartin tuen, jos tämä suostuisi syrjäyttämään miehensä ja ottamaan vallan haltuunsa. Vallankaappaus tapahtui kesällä 1762, kun kaartin upseerit vangitsivat Pietari III:n tämän maatilalla Ropsassa (Inkerinmaalla) ja Katariina julistettiin samalla Pietarissa hallitsijaksi.

Katariina nousi valtaan armeijan tuella ja hänen oli vakiinnutettava asemansa. Avustajansa hän palkitsi avokätisesti lahjoittamalla heille rahaa, tiluksia ja maaorjia. Kansan tuen Katariina hankki palauttamalla kirkolle Pietarin valtiolle ottaman omaisuuden.

Pietari I:n jälkeiset hallitsijat olivat olleet heikkoja jättäen todellisen vallankäytön suosikeille. Katariina II piti tiukasti ohjat käsissään. Noudattaen valistusfilosofien periaatteita hän halusi toimia kansan parhaaksi. Ennen kuolemaansa hän sepitti itselleen hautakirjoituksen kuvaten siinä uransa sellaisena kuin hän itse sen halusi nähdä:

Katariina IITässä lepää Katariina II, syntynyt Stettinissä 1729. Hän siirtyi Venäjälle v. 1744 mennäkseen naimisiin Pietari III:n kanssa. Neljätoistavuotiaana hän laati kolmoissuunnitelman puolisonsa, Elisabetin ja kansakunnan miellyttämiseksi. Hän yritti kaikkensa. Kahdeksantoista ikävän ja yksinäisyyden vuotta opettivat hänet lukemaan paljon kirjoja. Noustuaan Venäjän valtaistuimelle hän halusi saada aikaan hyvää ja yritti suoda alamaisilleen onnea, vapautta ja vaurautta. Hän antoi helposti anteeksi eikä vihannut ketään. Hä oli suvaitsevainen ja hyväsydäminen ja hänellä oli paljon ystäviä. Työ sujui häneltä helposti, seuraelämä ja taiteet miellyttivät häntä.

contents

Venäjä 1700-luvulla

Hallinto

Pietari Suuren aikaisten ylimpien hallintoelinten tehtäviä ja kokoonpanoa muuteltiin Pietarin jälkeen hallitsijoiden ja näiden suosikkien halujen ja tarpeiden perusteella eikä asioiden itsensä tähden. Vasta Katariina II:n valtakaudella tapahtui hallintoon syvällisemmin vaikuttaneita muutoksia.

Senaatti jaettiin kuuteen departementtiin v. 1763. Tärkein oli 1. departementti, joka käsitteli yleisiä hallintoasioita yliprokuraattorin johtamana. Departementtien päälliköt olivat henkilökohtaisesti vastuussa keisarinnalle.

Katariina piti Venäjän vanhentuneiden lakien uusimista välttämättömänä. Hän laati ehdotuksen uudeksi laiksi, jota käsittelemään Katariina halusi kaikki alamaisensa. Kansalle päätettiin antaa oikeus valita edustajansa lakeja laativaan suureen valiokuntaan. Teko oli Venäjällä ennennäkemätön, mutta sai laimean vastaanoton. Valiokuntaan saivat edustajansa keskushallinto (28), aateli (165), kaupungit (207) ja vapaat talonpojat (n. 100). Maaorjat jäivät ilman edustajia.

Valiokunta oli liian suuri ja hajanainen voidakseen toimia järjestyneesti ja määrätietoisesti. Edustajat eivät halunneetkaan ottaa vastuuta Venäjän kehityksestä, vaan halusivat alistua tsaarittaren viisauteen ja hänen äidilliseen huolenpitoonsa. Valiokunta kunnioitti keisarinnaa antamalla hänelle arvonimen Katariina Suuri.

Aluksi Katariina osallistui valiokunnan työhön aktiivisti, mutta kyllästyi pian sen saamattomuuteen jättäen valiokunnan ensin suosikkiensa johtoon ja lopulta hajotti sen v. 1768. Yrityksen epäonnistuminen osoitti Katariinalle, ettei Venäjä ollut vielä valmis demokratiaan.

Suuren valiokunnan toivomuksilla oli käytännön vaikutuksiakin. Toiveiden mukaisesti uudistettiin paikallishallintoa vuodesta 1775 alkaen. Maa jaettiin 51 kuvernementtiin, jotka jaettiin 20 000 - 30 000 asukasta käsittäviin piirikuntiin. Piirikunnan hallinnollisena johtajana toimi seudun aatelin valitsema poliisipäällikkö.

Katariinan tavoitteena ei ollut pelkästään hallinnon uudistaminen, vaan myös itsehallinnon kehittäminen. Uuden paikallishallinnon avulla keisarinna sai alaisensa osallistumaan valtakunnan hallintoon, joskaan säädyt eivät suhtautuneet asiaan etuna vaan velvollisuutena. Säätyjen tuli vaaleilla valita edustajansa sekä kuvernementtien että piirikuntien virkoihin. Kun maakunnissa ei ollut sen paremmin hallintotyöhön päteviä henkilöitä kuin itsehallinnon perinnettäkään, lähti säätyjen itsehallinto kangerrellen liikkeelle.

contents

Sosiaalinen rakenne

Yläluokka

Pietari Suuri oli alistanut aatelin kuuliaiseksi valtion palvelijaksi ja pakotti sen samalla sivistymään ja länsimaistumaan. Pietarin kuoleman jälkeen aateli voimistui vuosikymmenien ajan. Pietari II kumosi v. 1762 palveluvelvollisuuden ja Katariina Suuri piti päätöksen voimassa. 1785 aateli sai myös täyden omistus- ja perintöoikeuden maihinsa.

Aatelista ei Venäjällä muodostunut hallitsijan vallan rajoittajaa, koska venäläinen aateli ei muodostanut yhtenäistä sosiaalista luokkaa. Taloudellisesti aateli oli varsin eriarvoista. Ruhtinaan tai kreivin arvo ilman omaisuutta ei merkinnyt yhteiskunnallisesti merkittävää asemaa. Aatelin huippua edustivat yli tuhat sielua omistavat alun toistatuhatta ylimystä. Aatelin yläluokkaan kuuluivat myös sadasta tuhanteen sielua omistavat tilanomistajat.

Aatelin enemmistöllä (yli 80%) oli alle sata maaorjaa. Runsaasti oli myös köyhää aatelistoa, joka ei omistanut lainkaan maata eikä maaorjia. Varsinaisen aateliston muodostivat yli sadan sielun omistajat.

Katariina Suuren paikallishallintouudistus toi aatelistolle uusia toimintamuotoja. Virkamiehet tulivat ensisijaisesti aatelistosta. Enemmistö oli huonosti koulutettuja hoitaen työnsä kehnosti. Mikään ei sujunut ilman "voitelua", mikä osin johtui huonoista palkoista. Aatelin keskinäinen kilpailu ja kateus olivat tehokkain keino kontrolloida virkakoneistoa. Kukaan ei saanut hyötyä muita enemmän.

Talonpojat

Venäjällä oli 1700-luvun puolivälissä 18 miljoonaa asukasta, joista n. 96 % oli talonpoikia. Maatalouden pahin haitta olivat jatkuvasti heikentyvät sosiaaliset olot. Talonpoikain elinolot heikentyivät rinnan aatelin etujen parantumisen kanssa. Maaorjuus ulouttui sinne missä olivat aatelin tärkeimmät asuinseudut. Ainoastaan pohjoiset ja Uralin takaiset osat maata olivat vapaiden talonpoikien asuttamia.

Tilanomistajat saivat v. 1760 oikeuden karkottaa niskottelevia talonpoikia Siperiaan ja myöhemmin niskottelija voitiin omistajanpäätöksellä lähettää pakkotyöhön kaivokseen tai tehtaaseen. Maaorjia ostettiin ja vaihdettiin kuin karjaa. He olivat käypä maksuväline myös korttipelissä.

Tietenkin talonpojat kapinoivat jatkuvaa elinolojen huononemista vastaan, mutta paikalliset levottomuudet kukistettiin nopeasti. Venäjän historian laajin talonpoikaiskapina alkoi syyskuussa 1773 donilaisen kasakan Jemeljan Pugatshovin johtamana. Venäjän armeija oli pääosaltaan sodassa Turkkia vastaan, joten kapinan ajankohta oli hyvin valittu. Talvella 1773 - 1774 Pugatshov voitti kaikki vastaan lähetetyt joukot. Kapinallisten määrä kasvoi nopeasti ja pian kaikki alisen ja keskisen Volgan alueet Kazaniin saakka olivat kapinallisten käsissä. Pugatshov antoi Pietari III:n nimissä (hän väitti olevansa Pietri III) maaorjuuden kumoavan manifestin.

Heinäkuussa 1774 kapina huipentui yritykseen vallata Kazan. Hallituksen joukot löivät kapinalliset, mutta kapina jatkui. Pugatshovin vangitsemisesta tai tappamisesta luvattiin suuri palkkio. Elokuussa 1774 käytiin ratkaiseva taistelu, jonka kapinalliset hävisivät ja Pugatshovin apulaiset kääntyivät häntä vastaan luovuttaen johtajansa hallituksen edustajille. Pugatshov kuljetettiin rautahäkissä Moskovaan, jossa hänet tammikuussa 1775 teloitettiin.

Tappion seuraukset olivat talonpojille tuhoisat. Kapinoineelle alueelle lähetettiin rangaistusretkikuntia, teloitukset ja karkotukset jatkuivat kuukausia. Jaik-joki, jolta kapina oli alkanut, muutettiin Ural-joeksi ja kasakoita rangaistiin hallinnollisesti ulottamalla maaorjuus Ukrainaan. Katariina ei enää haaveillut talonpoikien vapauttamisesta vaan katsoi, että talonpoikaisto ei ollut kypsä vapauteen ja vapautus aiheuttaisi vain tuhoisia seurauksia valtakunnalle.

Lähteet: Kirkinen ym. Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Pertti Luntinen, Venäjän valtakunnan muotoutuminen.
Nicholas Riasanovsky: A History of Russia. Akademija nauka SSSR, institut istorii: Istorija SSSR s drevneiših vremen do našh dnei I - XII.

Sisällysluettelo

Alkuuun | USA | Venäjä | Ay-liike | Kehykset